Eilisilta oli hankala. Olin jollain lailla hyvin pettynyt. En osaa sen tarkemmin eritellä että mihin. Yleisesti koko tilanteeseen kai. Mies huomasi ja kysyikin. Kohautin olkiani. Jos olisin avautunut olisin taas purkanut hänelle vain pahaa oloani siitä, miten kelvoton aviomies hän on. Eikä sellainen vuodatus olisi edes pitänyt paikkaansa. Muutoin hän on hieno ja minulle sopiva aviomies. Vain seksin suhteen meillä mättää.

Jatkan selibaattiani. Ei ole huvittanut runkata. Toisaalta tunnistan, että alan olla kovasti puutteessa. Eräs ilmiö, jota olen hieman pelännyt tulevaksi, alkaa nostaa päätään. Alan haaveilla ihastumisesta, rakastumisesta, upouudesta ihmissuhteesta jossa kaikki on vielä hyvin.

Näen unia, joissa olen vapaa ja tapaan erilaisissa tilanteissa miehiä. Arvioin heitä sillä silmällä. Toivon pääseväni lähempään kontaktiin ja koen ihastumisen riemua.

Hereillä katson uupunutta miestäni ja elämääni, joka arkirytmissä kulkee mitäänsanomattomana eteenpäin. Kaipaan piristystä. Kokea olevani elossa. Kokea sen kihelmöinnin ja hehkun joka kantaa vielä seuraavanakin päivänä kun on tullut kunnolla tyydytetyksi.

Pelkään vieraantuvani miehestäni. Tavallaan olen nyt lakannut yrittämästä. Olen lakannut aktiivisesti yrittämästä saada häneen muutosta. Jollain tasolla tuntuu kuin olisin menettänyt toivoni. Minulla ei ole mitään takuuta, että suhteemme tästä muuttuisi seksuaalisesti tyydyttäväksi. Masentaa ajatella sitä. Toisaalta ei minulla ennenkään ole mitään takuuta ollut. Vain miehen lupaukset ja lausunnot siitä, miten hän haluaa ja aikoo yrittää ja panostaa. Ei sen enempää.

Eilen illalla olisi tehnyt mieli huutaa miehelle, että mä olen viikon ollut ihan valmis pantavaksi, jos olisit kunnon meiningillä vaan ottanut.