Kun alkaa olla aivan epätoivoiseen puutteessa, niin että se jo purskahtaa miehen silmille epätoivoisena kysymyksenä (joka tietty masentaa sen), niin onneksi on unien arvaamaton apu.

Ei ole ollut aikaa runkata. Oma aika on ollut todella niukilla, eikä tilaisuuksia ole pariin viikkoon tullut. Ei myöskään aikaa viettää kahden miehen kanssa. Menkkojenkin aikana paine on kasvanut, mutta silloin ei kuitenkaan ole halunnut mitään tehdä.

Yksi harmittoman perverssi runkkausuni ja sitä havahtuu omaan laukeamiseena ja tajuaa, että kädet ovat kaulan lähellä, unessa vain kosketin itseäni.

Kyllä minä orgasmeja saan. Tosin joko surisevien apuvälineiden tai unien avulla. Hyviä, isoja, ejakuloin ja sykin. Vaan ei ihmisten kanssa edes unissa. Aina itse tehden. Samaan aikaan rikasta ja köyhää.

Muistatteko, kun joskus mainitsin ostaneeni miehelle kirjamuodossa oppaan naisen seksuaalisesta hyvänäpitämisestä tms? Ja ettei sitä ole tuo edes avannut. Juuri viime viikolla muistin kirjan ja mietin, että milloinkohan mahdoin sen tarkalleen ostaa. Koskahan olisi vuosipäivä. Jos siihen mennessä kirjaa ei ole avattu, niin kuinka iloisesti on lupa menettää hermot. Saako suuttua oikein railakkaasti, alkaa harkita eroa, alkaa mykkäkouluun vai raahata pariterapiaan.

Ei kuitenkaan tarvinnut edes kaivaa esille sitä päivämäärää, sillä yhtenä iltana viime viikolla, saapuessani nukuttamasta lasta, löysin miehen lukemasta kyseistä opusta. Olo oli mielenkiintoisen ristiriitainen. Toisaalta huojennus, ettei tarvitse hermostua ja toisaalta pelko siitä, että se lukee kuitenkin ensimmäisen luvun tänä vuonna, toisen ehkä ensi vuonna jne...

Joka tapauksessa kiva yllätys. Vaikka ei se kirjan lukeminen siihen ole auttanut, että mieli on tehnyt jo monta päivää.

En ole moneen kuukauteen kirjoittanut mitään. Syynä on se, että on ollut niin vähän kirjoitettavaa. Pahin ahdistus huonosta seksielämästä on helpottanut.

Tilanne ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon parantunut. Mies tekee pitkää työpäivää eikä jaksa perhe-elämän velvollisuuksien lisäksi juuri mitään ylimääräistä.

Olemme harrastaneet seksiä tänä vuonna kuusi kertaa. Koska ollaan jo kesäkuussa, se tarkoittaa keskimäärin kerran kuussa. Kahdesti olen torjunut miehen, koska ei tehnyt mieli pätkääkään ja lähestyminen oli siihen nähden armottoman suoraviivaista. Ei olisi ollut tilaisuuttakaan, että olisi alkanut tehdä mieli.

Itse olen hienovaraisen aloitteen tehnyt ainakin kerran. Kerran tai kahdesti seksi on ollut täysin epätyydyttävää, siis minulle. Muutoin on iloa irronnut vähintään lelut apuna. Luomuorgasmia en ole onnistunut näinä vähinä yrityksinä saamaan edes omin käsin avustaen.

Yksin lelun kanssa masturboidessani saatan laueta välillä ejakuloidenkin lähemmäs kymmenen kertaa perätysten tai lyhyillä hengähdystauoilla. 

Kipua en ole alistunut kärsimään miehen nautinnon takia enää, vaan olen hänelle selvästi kertonut jos sattuu, tai työntänyt hieman etäämmäs.

Jossain vaiheessa tutkin nettiä ja arvelin, että minulla saattaisi olla endometrioosia, jonka oireet raskaudet ovat pitäneet aisoissa. Kuitenkaan kaikki ei täsmää. Raskauden ulkopuolella, yhdyntäkipuja epäkiihottuneena on aina, mutta esimerkiksi kuukautiset ovat synnytyksen jälkeen olleet käytännössä kivuttomat, toisin kuin muinoin. Kun aika on kypsä, aion tutkituttaa tilanteen lääkärissä. Tällä hetkellä en kuitenkaan näe sille akuuttia tarvetta.

Mies harkitsi polysuhteiden mahdollisuutta ja päätyi lopulta hyväksymään minulle vapauden naisten suhteen. Tämä helpotti suunnattomasti sisäistä epätoivoani siitä, että olisin ikuisesti sidottu vain tähän seksisuhteeseen. Kuitenkaan en samantien rynnännyt naismarkkinoita katsastamaan. Ovi on avattu lukosta ja se on kaikkein tärkeintä. Jos joskus jotain eteen sattuu, se on ihanaa, mutta oleellista on mahdollisuuden olemassaolo.

Suurin murheeni on nyt se, että koen itseni lihavaksi ja rumaksi. Äitiyden mukana tuli ihan reilu satsi lisäkiloja, joita en ole saanut aikaiseksi edes yrittää kadottaa. Tämän lisäksi käsittääkseni hyvin pitkälti mieheni ansiosta en koe itseäni pätkääkään seksikkääksi. Kokoni vaikuttaa siihen myös. Uskoni siihen, että kukaan enää koskaan voisi minusta kiinnostua eroottisessa mielessä, on olematon. En meinaa edes uskoa, että mieheni todella on minusta sillä tavalla kiinnostunut. Sen verran vähäinen on hänen kiinnostuksensa minuun. Sama kyllä pätee toisinkinpäin. En koe miestäni seksikkääksi tai haluttavaksi. Toisaalta äärimmäisen harvoin koen ketään seksikkääksi tai haluttavaksi. Sekin on sääli. Seksielämässämme olisi varmasti enemmän potkua jos nauttisin kehostani enemmän ja jos ihailisin enemmän mieheni olemusta.

Kuitenkaan en ole mitenkään tolkuttoman tyytymätön tilanteeseen. Enimmäkseen se harvakin seksi, jota välillämme on, on nykyään ihan hyvää.

Itse asiassa uudenvuodenlupaus täyttyi jo pari tuntia vuoden vaihtumisen jälkeen. Juteltiin suhteesta ja mies piti hyvänä. Lopulta mainitsi taas sen vanhan jutun, että olosuhteet eivät koskaan suosi seksiä meillä. Lapsi hereillä aina vääriin aikoihin ja siksikään nyt ei voi. Vastasin, että en ole viitsinyt ruveta lapsen unirytmiä siirtämään pelkästään seksin toivossa, sillä pelkään, että olisi turhaa työtä. Miehellä ehkä jokin lamppu syttyi. Ehkä ei aina kannatakaan vaan passiivisena odottaa täydellisiä olosuhteita. Mies vei lapsen nukkumaan ja sitten harrastimme oikeasti hyvää seksiä. Mitä nyt kumpikaan ei saanut, mutta se nyt on mielestäni vain tasapuolista, eikä mikään iso juttu. Kerrankin olin riittävän rentoutunut ja mies osasi tai sattui tekemään lähinnä oikeita liikkeitä. Hetkittäin tuntui jo todella hyvältä ja kun hetken tunsin kipua, tölväisin miehen nätisti ulos. Jes, pidin puoleni kivun kanssa. Ja hetken kuluttua olin jo niin hyvässä mielentilassa, että kipua ei tuntunut enää toisella kokeilulla.

Kivun määrä todella on kääntäen verrannollinen kiihottumiseni määrään. En usko, että siihen on raskauden (joka ei ole nyt vaihtoehto ja on muutenkin kestämätön ratkaisu) lisäksi muuta keinoa.

Avoimen suhteen mahdollisuudesta on puhuttu ja miehellä vaikuttaisi syntyvän toinen toistaan mielenkiintoisempia ennakkoluuloja asiaan. Ei siitä sen enempää, kuin että ei todellakaan siirtymässä käytäntöön lähivuosina, jos koskaan. Olettaen siis, ettei mies tuosta muutu, eli pitäydytään nyt vaan niissä ennakkoluuloisissa mielikuvissa, eikä lainkaan tutkita.

Seksistäkin keskusteltiin ja miehelle taisi vihdoin valjeta, että joo, mua sattuu kutakuinkin joka kerta ja jos ei satu, niin harvemmin se silti mitenkään kivaa on. Luultavasti mies nyt ei sitten tule tekemään aloitteita seksiin. Tokihan tuo vakuutti, että haluaisi puuhailla ilman yhdyntääkin mun kanssa, mut tässä on taas se sadan kilometrin matka sanoista tekoihin ja matkavälineenä etanakyyti. Vuokraisi edes joskus vaikka hiiren kyyditsijäksi. Näkyis edes et jotain tapahtuu.

Kylläpä on kyynistä puhetta. Sitä se nyt vaan valitettavan helposti on, vaikka yrittäisi olla olematta, koska on sidottu yhteen ainoaan, jonka kanssa homma ei ole toiminut. Vaikea enää vuosien jälkeen on uskoa radikaaliin muutokseen. Ei se mahdotonta ole. En täysin ole toivoani menettänyt. Mutta epätoivoista.

Ja minä toivoin, että tästä blogista löytyisi kannustaviakin elementtejä sitten kun mies saa tämän luettavakseen. En oikein ole onnistunut. Ja toisaalta ymmärrän kyllä, että mies ei tee mitään ja että se erityisesti vaivaa mua nyt. Ollaan väsyneitä. Uupuneita oravanpyörään ja vaihtuviin suunnitelmiin.

Lupaan järjestää niin, että ensi vuonna meidän avioliitossamme harrastetaan hyvää seksiä. Ainakin kerran.

Olen jonkin verran pohtinut nyt polyamoriaa ja sitä, voisiko se toimia. Miltä minusta tuntuisi jos miehellä olisi toinenkin naisystävä. Voisinko hyväksyä, ehkä olla onnellinen asiasta. Entä jos hän ihastuisikin johonkuhun kamalaan korppiin, mitä sitten? Minusta on tärkeää miettiä ensin toisen kautta. Osaisiko itse olla olematta mustasukkainen. Voisin ehkä osatakin. Sitä paremmin, mitä paremmin pystyn luopumaan ihanteesta, että parisuhteessa osapuolten pitäisi voida tyydyttää toistensa kaikki romanttisrakkaudelliset tarpeet.

Jos minulla olisi toinenkin suhde ja seksielämäni jatkuisi yhtä surkeana miehen kanssa kuin mitä se nyt on kutakuinkin aina ollut, niin suorastaan toivoisin, että hän löytäisi rinnalle jonkun toisen, jonka kanssa homma pelaisi. Toisaalta jos hän ei pääse koskaan irti ajatustavasta, että hänellä olisi velvollisuus ottaa toinen ihminen seksissä täysivaltaisesti huomioon, en tiedä tuleeko hän koskaan löytämään pitempiaikaista tyydyttävää suhdetta seksin kannalta keneenkään. Mutta jos hän joskus oppii ajattelemaan, että hänellä on etuoikeus ja ilo, ei missään nimessä mikään pakko, pitää huolta kumppanin nautinnosta, avautuu aivan hurjasti mahdollisuuksia. Ensimmäinen ajattelutapa lamauttaa ja rajoittaa häntä, toinen rikastuttaisi varmasti hänen elämäänsä.

Toisaalta, jos hän löytäisi vapaaehtoisuuteen ja vapauteen perustuvat lähtökohdat toisen ihmisen seksuaaliseen tyydytykseen, saattaisi se ehkä meidänkin välillämme joskus alkaa toimia. Vaan sepä olisi pelkästään loistava asia, oli rinnalla muita kumppaneita tai ei. Tottakai minusta olisi ihanaa jos seksi välillämme pelaisi, mutta minusta on todella ahdistavaa elää sidottuna yksin suhteeseen, jossa se ei toimi ja jonka toimimista en voi yksin varmistaa, ilman vaihtoehtoja. Olisi todella ikävää tulla tuomituksi elämään kutakuinkin ilman seksiä koko ikänsä vain siksi, että rakastaa niin paljoa muuta samassa ihmisessä.

Seksi ei ole ainoa asia, joka ei välillämme pelaa ihan täysin. Erästä toistakin aktiviteettia kaipaisin elämääni enemmän ja erityisesti rakkaudella höystettynä. Tämä vaikuttaa olevan sellainen asia, jota puolisoni tuskin koskaan tulee aidosti ja nauttien voimaan tarjoamaan, vaan hänen pitäisi se itsestään pakottaa. Enkä minä haluaisi hänen pakottavan itseään mihinkään minun takiani. Haluan vapaaehtoista rakkautta.

Minä haluan myös voida rakastaa miestäni ilman, että minulla on odotuksia häneltä. Ilman, että odotan häntä yksin täyttämään kaikki tarpeeni, koska se nyt vaan on tapana, että yhden ihmisen pitää riittää. Minä haluaisin rakastaa hänessä vapaaehtoisesti kaikkea sitä, mitä hänessä rakastan. Pitää hänestä huolta. Ja minä haluaisin, ettei hän vastaisi rakkauteeni tippaakaan velvollisuudesta, ei yhtään enempää kuin miltä hänestä aidosti tuntuu. Ja ehkä jos hyvin käy, voisin löytää elämääni myös toisen rakkaan, joka tarjoaisi paljoa sellaista, mitä mies ei kykene antamaan.

Ja mä vilpittömästi uskon, että kaikki voisivat olla onnellisempia, jos kaikki ymmärtävät sen, miten rakkaus on kahdenvälinen asia, johon ei liity se, rakastaako myös jotakuta toista. Minä tiedän tämän jo rakkaudesta lapsiini. Rakkaus yhteen lapseen on aivan erillinen juttu rakkaudesta toiseen lapseen, eikä yhden määrä riipu pätkääkään toisesta. Enkä usko, että seksuaalista kanssakäymistä sisältävä rakkaus mitenkään poikkeaisi tästä.

Mä luotan mieheeni täysin. Ettei hän minua tahallaan huijaa. Siksi en usko, että mustasukkainen olisin, jos hänellä olisi toinenkin. Ja mä uskon, että mitä vapaammin voisimme toisiamme rakastaa, se lähinnä vain vahvistaisi meitä. Oli niitä toisia ihmisiä kuvioissa mukana tai ei.

Mä aion nyt painottaa miehelle joka kerran kun viestin hänelle kaipauksistani ja tarpeistani, että on aivan ok, jos hän ei juuri nyt voi/jaksa/halua/mitälie. Luulen, että hän kokee puolison velvollisuutensa vähän taakaksi (ja on muutoinkin uupunut) ja saattaa siksi jättää minut lähiaikoina ja ehkä pitkäänkin ilman, siis ei vastaa pyyntöihini. Mutta mieluummin niin kuin velvollisuusrakkautta. Itse voin eläytyä ajattelemaan itseäni itsenäisenä hellyydenkaipuussani. Kuin muinoin kun elin sinkkuna ja parisuhteetta. Yksinkin voi olla onnellinen. Sitä jaloa taitoa voi harjoittaa vaikka olisi parisuhteessakin.

Jokunen päivä sitten tein mokan. Mies mainitsi halujensa hiljalleen alkaneen heräillä. Ilahduin. Hänellä on siis väistämättä jo yleisemmin parempi olla. Illalla odotimme lapsen nukahtamista turhaan ja menimme lopulta nukkumaan kaikki yhdessä. Lapsi nukahti, me emme. Olin jo todella väsynyt ja kun mies alkoi samalla ikivanhalla kaavalla osoittaa halukkuuttaan, vanhasta muistista vastasin ja sallin ja mietin jopa, että no ainakaan näin makuultaan takaapäin se ei sentään satu. Mies oli juuri pääsemässä paremmin vauhtiin kun lapsi heräsi ja kaipasi lohdutusta. Kävin lohduttamassa ja manasin mielessäni mokaani. Mennä nyt antamaan uusien periaatteitteni vastaisesti vaikkei sitten yhtään tehnyt mieli. Palatessani nukkumaan en tehnyt elettäkään puuhastelun jatkamiseksi vaan aloin nukkua. Mietin, että jos sillä jäi nyt purkamattomia paineita niin onpahan terveet kädetkin. Taisi mies hieman silittää poskeani ennen nukahtamistamme.

Seuraavana iltana istuimme olohuoneessa. Ajatuksissani huokaisin tajuten virheeni hieman liian myöhään. Mies kysyi mitä mietin. En halunnut valehdella. Kerroin että harmitti että olin suostunut seksiin vaikka ei pätkääkään tehnyt mieli. Mies pahoitti mielensä, tietenkin. Myöhemmin palasimme asiaan vielä ja pyysin anteeksi toimiani ja että itseänikin harmittaa moinen. Haluaisin toimia toisin. Sain anteeksi.

Olen muuten huomannut että vaikka saattaisinkin olla läpsäyttämässä leikkisästi miestä takapuolelle, viime hetkessä perunkin aikeeni pelossa, että mies kuitenkin keksisi alkaa ehdottelemaan tavallaan, joka mua enimmäkseen ärsyttää ja inhottaa. Ja sit tarttis torjua. Ja tulis epämukava tilanne. Enkä mä jaksais.

Toinen asia: onkohan epäreilua pitää miehelle ostamaani "naisen käyttöopasta" paikassa, josta en ole hänelle kertonut. Ja vain siksi, että saisin tietää koska hän aikoo sitä alkaa lukea ja siis joutuu kysymään. Jotten turhaan odottaisi minkäänlaista edistystä mahdollisesti kuukausi- tai vuositolkulla, vaikka hän ei ole edes aikonut kirjaa lukea tai muutoinkaan asiaan panostaa. Itsesuojelua. Mutta estääkö se liiaksi samalla hänen mahdollisuuksiaan alkaa toimia asian suhteen?

Hetken jo ehdin luulla, etten enää pelkää kipua seksin yhteydessä pitkän tauon ansiosta, mutta olin väärässä. Kun mies tekee aloitteen sillä yhdellä ainoalla osaamallaan tavalla, se tuo kaiken muunkin vanhan painolastin mieleen kristallinkirkkaasti. Ehkä ensi vuoden puolella voisin kokeilla vietellä, jos se tekisi jotain muutosta. Tosin hieman hirvittää jos en vain itse millään pääse vireeseen ja joko tyydytän taas miehen saamatta itse mitään tai annan ymmärtää mutten ymmärrä antaa. Vähän masentavia tulevaisuudenkuvia vaan pyörii päässä.

Aivan hetki sitten kahdeksannen orgasmin jäljiltä, joista yksi ejakuloitu, aloin miettiä, että kannattaisiko pidättäytyä ihan vaan runkkaamisessa. Mä en ole koskaan kokenut toisen ihmisen kanssa mitään niin tyydyttävää, kuin yksikseen puuhailu. Onko ihan ajan hukkaa edes yrittää ja nähdä vaivaa että olisi parempi seksielämä. En ole vieläkään vakuuttunut, että mieheni koskaan osaisi oikein aktiivisesti alkaa tehdä ongelmille jotain. Vaikea kuvitella häntä syöksymässä "tulta päin", ottamassa haasteen vastaan ja toimia. Ei se tietenkään mahdotonta ole, mutta ehkä epätodennäköistä. Voisiko avioliitto toimia ilman yhdyntää? Ei minua haittaisi joskus harvoin tyydyttää miestä hänen ilokseen ja omaksi ilokseni. Ja voihan meillä jokusen kerran vuodessa olla ihan ok seksiäkin.

Kannattaako tässä edes haaveilla enemmästä. Mies selvästikään ei ole sitä lajia, joka kituisi puutteessa kun edes viikoittain ei pukille pääse. Kyllä se osaa omin käsin tarvittaessa purkaa paineet. Ehkä hänellekin sopisi, että ei nyt suljeta seksin mahdollisuutta ihan kokonaan pois, mutta ei oteta stressiä, vaikka kuukausia vierähtäisikin ilman.

Ehkä paremman yhteisen seksielämän toivosta luopuminen avaisi aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Ehkä joskus voisimme luopua turhanpäiväisestä mustasukkaisuudesta ja aivan vakavasti harkita esimerkiksi polyamorista elämää. Olla yhdessä avioliitossa ja yhä rakastaa ja ehkä olla avoimesti suhteessa jonkun toisenkin kanssa. En tiedä luonnistuisiko moinen mieheltä käytännössä, mutta itse voisin kuvitella ainakin teoriassa. Tosin juuri orgasmien välillä mietin, että miten mä voisin koskaan rakastua kehenkään, ihmiset ovat niin epätäydellisiä, epäviehättäviä, inhimillisiä, puutteellisia. Ja sitten toisaalta haaveilen nyt rakkaudesta naiseen enemmän kuin koskaan, vaikka vähän sekin lopulta on. Ja välillä haaveilen seksistä mieheni kanssa. Moinen tuntuu kummalta. Pitkään ajatus on hirvittänyt hieman ja nyt jo haaveilen siitä.

Minusta on hyvin mielenkiintoista seurata tätä prosessia.

Ei ole tapahtunut mitään. Kerran jätin selaimeen auki jonkin hellyysharjoituksen, mutta siitä ei seurannut mitään. Liekö edes huomasi. En halunnut sen enempää vihjata. Mielestäni alkoi olla jo äärirajoilla sekin. Periaatteenani on yhä antaa miehen olla rauhassa. Rauhassa tuo on saanut ollakin. Elämä on tuonut eteen nyt aika vaihtelevia päiviä ja mahdolliset seksihetket ovat olleet vähissä. Etenkin kun mies on täydellisten olosuhteiden mies. Joo, niiden olosuhteiden, joita sattuu kohdalle kerran vuodessa. Ehkä. Ei ole tapahtunut kerta kaikkiaan mitään seksuaalissävytteistä välillämme. Eikun, joo, yks pusuttelu oli, joka tuntui vatsanpohjassani asti. Siinä se.

Aloitin blogin melko ahdistuneissa tunnelmissa. Pakko saada jokin muutos! Ja on se muutos tapahtunut. Minä olen yllättävänkin tyytyväinen ilman seksiä. Ei oikein edes kirpaise laiskat illat, jolloin tuijotetaan töllöä parikin tuntia jälkikasvun nukkuessa ja lopulta raahaudutaan vaan petiin nukkumaan. Mitäpä siitä. Jos ei huvita niin ei huvita.

Toisaalta kun silloin tällöin tekisi vähän mieli ja seksi käy ajatuksissa, ei enää oikein pelota ajatus yhdynnästä. Ilmeisesti edellisestä kipukokemuksesta alkaa olla jo niin kauan aikaa, ettei enää muista miltä se tuntui. Jes, hyvä juttu. Sama se onko sillä seksielämän kannalta merkitystä ihan käytännössä. Pääasia, ettei enää mieltä vaivaa.

Oikeastaan on niin mukavaa ilman seksiä, että saisi ruveta tuo mies houkuttelemaan jopa taitavasti, että kiinnostuisin. Toki olen avoin opettelemaan yhdessä, jos hän haluaa, mutta en usko enää alkavani seksiin vain häntä miellyttääkseni. Näyttää se ilmankin pärjäävän. Pian on jo kolme kuukautta ollut tyystin ilman, eikä ole inahtanutkaan aiheesta.

Parempi tämä tilanne on kuin se, että puoliväkisin pakottautuisi seksiin, josta kuitenkin aina vähän kärsii. Ei vielä paras mahdollinen, mutta parempi. Kuukauden voisi ainakin vielä olla ihan rauhaksiin ilman. Sitten jos hyvältä tuntuu, voisi joko ruveta ehdottelemaan tai vaikkapa luetuttaa miehellä tämän blogin.

Kaivoin leluni laatikosta. Ja leikin. Laukesin viidesti välillä hiljeten fiilistelemään sitä tunnetta. En muistakaan milloin on viimeksi tuntunut niin kokonaisvaltaisesti hyvältä. Muistaisipa järjestää itselleen pieniä hemmotteluhetkiä. Eikä välttämättä pelkästään itsetyydytyksen muodossa.

Äkkiä aloi tuntua ihan sopivalta eräs uusi ajatus. Vaan vastuukysymys mietityttää. Voisiko sitä sanoa miehelle, että haluan aiemmin kuvaamani laisen seksielämän ja että mun keinot alkaa olla loppu? Että minä tarvitsen apua ja luotan häneen, että hän keksii jotain? Jos luovuttaisin vastuun, minkä lienen ominut omille harteilleni. Vastuun suunnittelusta, pohdinnasta, miettimisestä, kehittämisestä ja kehittymisestä. Itse jättäisin itselleni vastuun olla hyväksyvä. Sekin on raskas vastuu. Kannattaa, tukea ja kuunnella. Etenkin kun itsellä on mukamas niin paljon hyviä ideoita ja tietää mitä pitäisi tehdä. Kun itse on miettinyt asiaa paljon siinä missä toinen luultavimmin ei niinkään.

Onko se reilua? Ainakin luulen, että voisin nyt henkisesti olla kypsä luovuttamaan vastuun ja tyytyväinen odottamaan kärsivällisesti.

Ehkä aika ei ole juuri nyt vielä sopiva moiselle keskustelulle. Mutta haudon ajatusta.