Aivan hetki sitten kahdeksannen orgasmin jäljiltä, joista yksi ejakuloitu, aloin miettiä, että kannattaisiko pidättäytyä ihan vaan runkkaamisessa. Mä en ole koskaan kokenut toisen ihmisen kanssa mitään niin tyydyttävää, kuin yksikseen puuhailu. Onko ihan ajan hukkaa edes yrittää ja nähdä vaivaa että olisi parempi seksielämä. En ole vieläkään vakuuttunut, että mieheni koskaan osaisi oikein aktiivisesti alkaa tehdä ongelmille jotain. Vaikea kuvitella häntä syöksymässä "tulta päin", ottamassa haasteen vastaan ja toimia. Ei se tietenkään mahdotonta ole, mutta ehkä epätodennäköistä. Voisiko avioliitto toimia ilman yhdyntää? Ei minua haittaisi joskus harvoin tyydyttää miestä hänen ilokseen ja omaksi ilokseni. Ja voihan meillä jokusen kerran vuodessa olla ihan ok seksiäkin.

Kannattaako tässä edes haaveilla enemmästä. Mies selvästikään ei ole sitä lajia, joka kituisi puutteessa kun edes viikoittain ei pukille pääse. Kyllä se osaa omin käsin tarvittaessa purkaa paineet. Ehkä hänellekin sopisi, että ei nyt suljeta seksin mahdollisuutta ihan kokonaan pois, mutta ei oteta stressiä, vaikka kuukausia vierähtäisikin ilman.

Ehkä paremman yhteisen seksielämän toivosta luopuminen avaisi aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Ehkä joskus voisimme luopua turhanpäiväisestä mustasukkaisuudesta ja aivan vakavasti harkita esimerkiksi polyamorista elämää. Olla yhdessä avioliitossa ja yhä rakastaa ja ehkä olla avoimesti suhteessa jonkun toisenkin kanssa. En tiedä luonnistuisiko moinen mieheltä käytännössä, mutta itse voisin kuvitella ainakin teoriassa. Tosin juuri orgasmien välillä mietin, että miten mä voisin koskaan rakastua kehenkään, ihmiset ovat niin epätäydellisiä, epäviehättäviä, inhimillisiä, puutteellisia. Ja sitten toisaalta haaveilen nyt rakkaudesta naiseen enemmän kuin koskaan, vaikka vähän sekin lopulta on. Ja välillä haaveilen seksistä mieheni kanssa. Moinen tuntuu kummalta. Pitkään ajatus on hirvittänyt hieman ja nyt jo haaveilen siitä.

Minusta on hyvin mielenkiintoista seurata tätä prosessia.