Hiljaista hiljaista on. Mies ei ole tehnyt oikein mitään. Muutama päivä sitten hän kerran laskeutui eteeni istuessani nojatuolilla. Ihan vaan suutelemaan, mutta siinä tuli sellainen hetki, että sytyin heti. Vaan sammuin myös.

Olen antanut miehen olla todella rauhassa ja hänellä onkin toki ollut paljon muuta mietittävää. Nyt kyllä erittäin syystä ja siksi onkin ymmärrettävää, ettei seksielämä ole päälimmäisenä ollut mielessä senkään takia. En ole juurikaan murehtinut aihetta.

En ole itsekään tehnyt itselleni mitään. Kroppa lie tottuu selibaattiin sekin. No, ehkä jos ja kun joskus seksielämä viriää taas, juttu on jollain tavalla uutta ja tuoretta.

Toisaalta mietin myös, että jaksaisinko loppuelämäni kutakuinkin seksittömässä avioliitossa. Siis vain sen takia, että yhteiselo muutoin toimii ihan hyvin ja kun on tuota jälkikasvuakin. Vai mitä tässä oikein tekisi? Kuinka kauan tarvitsee odottaa tyhjää että mies tulisi ajatustensa tasolla tekojensa tasalle? Siis myöntäisi lopulta, ettei tulekaan panostamaan tähän asiaan. Avaisiko se uusia mahdollisuuksia? Julkisen rakastajan, polyamoriaa?

Voi kun soisin että mies tajuaisi ettei ole reilua antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa. Siis sanoo haluavansa panostaa ja vannoo aikovansa, mutta ei sitten teekään juuri mitään. Viikkoja, kuukausia, vuosia. Valehtelua se sellainen oikeastaan on.

En toki itsekään ole täydellinen. Suunnittelen muutosta ulkonäkööni, melko radikaalia. Kysyin miehen mielipidettä. Aivan vapaasti saan, ei häntä haittaa. Kunnes lopulta sanoi, että saattaa kyllä vaikuttaa hänen halukkuuteensa tehdä aloitteita seksiin. Minäpä siinä faktana totesin, että miten se sitten eroaisi nykytilanteeseen käytännössä. Olisi varmaan voinut jättää sanomatta. Ei ole hyväksi muistutella miestä siitä, ettei hän tee mitään, vaikka se kuinka totta olisikin. Kun tuppaavat toteuttamaan itseään moiset lausunnot. Vaikka en tiedä oliko koko sanomisella loppujen lopuksi vaikutusta suuntaan tai toiseen.

Luovutusfiilikset tosissaan.