Eräs olennainen seikka, joka tekee seksielämästämme haastavaa, on yhdyntäkipu. Mieheni on hieman tarpeettoman kookas ja suuri koko ei todellakaan ole aina hyväksi. Kun hän työntyy pohjille, kohdunsuulleni viiltää. Yleensä kipu on tylppää ja jotenkin siedettävää, mutta välillä vihlaisee lujempaa. Kipu ja kivun pelko saavat minut jännittyneeksi ja hävittävät helposti kaiken kiihottuneisuuden. Minä en saa kivusta lisäpotkua.

Pitkään huomioin miestä itseni kustannuksella ja siedin kipua, jotta hän saisi. Toki jos liikaa sattui, laitoin pelin poikki. Enkä ole tajunnut millaisen karhunpalveluksen olen itselleni sillä tavalla tehnyt. Mies ei ole tajunnut miten olennainen ja vakava asia on kyseessä, joten ei ole juurikaan varonut liikkeissään. Minä taas en ole tajunnut miten hivuttavasti kipu on vaurioittanut suhdettani seksiin hänen kanssaan.

Mieheni ei kiihota minua. Minun tekee vain harvoin mieli yhdyntää ja liian suora lähestyminen häneltä saa oloni vastustavaksi.(Jos taas ehdin kiihottua hyvin, ei kipu pelota enää, koska kiihottuneisuus ehkäisee tehokkasti kipua) Ja kun olen yhdynnässä keskittynyt kovasti rentouttamaan tietoisesti lihaksiani (koska se auttaa hieman ja koska esileikki ei ole toiminut kiihottavasti), ei ole jäänyt tilaa yrittääkään nauttia. Yhdynnässä siinä missä mies luultavasti on keskittynyt kivoihin tuntemuksiin, minä olen keskittynyt estämään kipua parhaani mukaan.

Joskus olen ajatellut, että onnistunut yhdyntä on ollut kivuton yhdyntä. Surullista.