Kun on kauan odottanut ja toivonut, pyytänyt ja vaatinut mieheltä aloitteellisuutta (koska todella tarvitsen sitä), sen kuukausien, jopa vuosien odottaminen tekee helposti katkeraksi. Onhan se silloin tällöin osoittanut jotain satunnaista aloitteellisuutta. Useimmiten vakavan keskustelun jälkeen kerran tai kaksi ja sitten unohtunut koko asia. Minä en kuitenkaan ole lakannut odottamasta. Joskus kun ongelma taas kasaantuu mielessäni, liekö ovulaation aikoihin tai muutoin vaan, saatan pitkiä kausia joka ilta odottaa jotain aloitetta ja kerta toisensa jälkeen pettyä, pettyä, pettyä. Ja jos vaikka tulisikin aloite, on se laiska ja ponneton ja palaa loppuun nopeasti. Turhauttaa, jos hiukan on kroppa antanut merkkiä, että tässähän voisi vielä innostua ja mies harhautuu kiinnittämään enemmän huomiota vaikka telkkariin ja otteensa laiskistuvat.

Se syö ja raastaa. Kalvaa ja kiusaa. Toisinaan voisi räjähtää raivosta.

Ja lopulta takana on niin pitkä aika enimmäkseen pettymistä, että on vaikea olla avoin kun mies päättää toimia. Miehen aloite muistuttaa kaikista pettymyksistä, juoksuttaa mieleen vuosien varrelta kaiken sen pahan mielen. Yritä siinä sitten lämmetä ja kiihottua, kun pieni ääni kaikuu takaraivosta ja uhkailee, että pieleen se taas menee. Kohta se tekee jotain mikä pyyhii pois kaiken innostuksen. Pelkään kipua, fyysistä ja henkistä.

Pettymisen odotus ei ole tie hyvään seksiin. Optimismi olisi. Vaan en tiedä miten sitä itsestäni repisin tällä taustalla. Minne haudata pelko ja epäily?